Normaalia henkistä pahoinvointia

Tilapäinen henkinen pahoinvointi vaikeassa elämäntilanteessa on aivan normaalia. (Suomen Mielenterveys ry)

Yllä oleva esimerkki edustaa tavanomaista aloitusta mielenterveyden häiriön määrittelytekstin alussa. Törmäsin normaaliuteen mielenterveyskontekstissa kandidaatintutkielmani, sitten graduni ja nyt väitöskirjatutkimukseni parissa. Tavallaan normaalin nimeämisestä lähtevä luokittelu tuntuu luontevalta, kun pyritään määrittelemään mielen pahoinvointia. Minusta se on aina kuitenkin tuntunut kummalliselta ja pyrkimyksissäni saada ilmiöstä kiinni huomaan uppoavani yhä syvemmällä ja syvemmälle tutkijan paradoksaaliseen suohon, jossa mitä enemmän tietää jostain asiasta, sitä vähemmän siitä uskaltaa sanoa, sillä huomaa, miten paljon on kaikkea, mitä ei tiedä. Vaikka pääasiallinen näkökulmani teksteihin on kielitieteellinen, normaalius on suuri kategoria, johon liittyy isoja keskusteluja ja teorioita eri tieteenaloilta ei voi sivuuttaa.

Mielenterveyskontekstissakaan normaalius ei ole vain mielenterveyden häiriön vastapari, se on ihmiskuntaa liikuttava voima, ja hyvin arvolatautunut termi. Sitä on ollut mahdotonta tarkastella fokusoidusti, sillä tuo yksi termi on niin valtavan voimakas, monimerkityksellinen ja monilla tieteenaloilla tutkittu. Olen keskittynyt normaaliuteen mielenterveysviestinnässä ilmenevänä kategoriana ja tarkastellut juurikin tekstien alussa ilmeneviä pahoinvointia tai käytöksen piirteitä normalisoivia katkelmia. Lähestyn normalisointia mielen luokittelun työkaluna ja selontekona mutta ennen kaikkea normaali on vallankäyttöä sen vuoksi, että sen näkökulmasta tuotetaan patologista, poikkeavaa ja sen merkitykseen oletetaan sitoutumista. Oletetaan, että haluamme olla normaaleja.

Normaali työkaluna

Vaikeina pidettyjen tunteiden normalisointi on kiinteä osa mielenterveydestä viestimisen kulttuuria. Mielenterveyden luokitteluhan perustuukin pitkälti kysymykselle siitä, mikä on normaalia (ja tämän nimetyn normaaliuden rinnalle rakennetaan siten epänormaalia). Henkisen pahoinvoinnin normalisoinnissa on kyse kontrastiivisesta työkalusta, patologisen erottamisesta ei-patologisesta. Tämä erottelu näkyy kielen tasolla muun muassa vastakkainasetteluina: normaalina pidettyä verrataan poikkeavaan ja poikkeavaa tarkastellaan normaalina pidetyn ja muiden ihmisten näkökulmasta: Tunneilmaisusi saattavat olla niin voimakkaita, että ympärilläsi olevat ihmiset kokevat ne vaikeina, jopa pelottavina. Käytöstäsi ja reaktioitasi saatetaan pitää outona eikä yleisesti hyväksyttyinä tapoina reagoida. (Mielenterveyden keskusliitto, persoonallisuushäiriöt). Esimerkissä puhuteltavaa henkilöä kuvataan hänen ympärillään olevien näkökulmasta ja otetaan kantaa tämän käytöksenhyväksyttävyyteen.

Normaalin ja epänormaalin erottelu ilmenee myös adjektiivien vertailumuodoilla: käyttäytymisen piirrettä tai tunnetta verrataan normaalina pidettyyn esimerkiksi luonnehtimalla henkilöitä tavallista herkemmäksi tai kuvaamalla, että normaali alakuloisuus muuttuu pitkäkestoisemmaksi ja voimakkaammaksi. Normaalius näyttäytyy täten ominaisuutena, jolla on eri asteita, mutta kuitenkin jonkinlainen ihannetila, johon verrataan.

Normaalius pakenee määritelmiä, mutta se sisältää merkityksiä hyväksyttävyydestä, odotustenmukaisuudesta, arvoista, tavanomaisuudesta, yleisyydestä, tuotteliaisuudesta ja terveydestä eivätkä mielenterveyttä kuvaavat tekstit anna käyttämälleen termille selityksiä, vaan lukijan oletetaan ymmärtävän automaattisesti, minkälaisiin ominaisuuksiin sillä viitataan. Kun puhumme fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä, käytämme normaaliutta vertailukohteena kaikelle, mitä haluamme määritellä patologiseksi. Emme pysty määrittelemään terveyttäkään, sillä terveys, kuten normaaliuskin, on merkitykseltään sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Mitä milloinkin odotetaan yksilön keholta, mieleltä, käytökseltä ja sosiaaliselta vuorovaikutukselta.

Selonteko poikkeavasta

Kun jokin on odotustemme vastaista, joudumme selittämään sen. Normaaliksi määritteleminen on tällainen selonteko, joka paljastaa moraalisen järjestyksen murtuman vuorovaikutuksessa. Havainnollistavia esimerkkejä on vaikkapa sukupuolen ilmaiseminen toiminnoissa, jossa poiketaan perinteisistä sukupuoleen liittyvistä odotuksista poikkeaminen (naisbussikuski ajoi ylinopeutta) tai selittämättömiin kokemuksiin liittyvästä sosiaalisesta stigmasta (En käytä päihteitä enkä ole hullu, mutta olen varma, että talossani kummittelee!).

Selonteko henkisen pahoinvoinnin kuvaamisen yhteydessä vaikuttaa erikoiselta: kielenkäyttömme osoittaa, että yhteiskunnassamme henkistä pahoinvointia pidetään odotusten vastaisena. Siksi se on selitettävä olosuhteiden avulla. Joka tapauksessa pahoinvointi täytyy selittää.

Selitettävät normaalit pahoinvoinnit rikkovat moraalista järjestystä ja odotuksia, mistä voi päätellä, että ihanteelliseen normaaliuteen ne eivät kuulu. Selittely tuntuu kummallisen naiivilta juuri tästä syystä. Miksi ihmeessä pitää selitellä itsestäänselviä asioita? Eikö henkinen pahoinvointi ole osa ihmisenä olemista aivan kuten henkinen hyvinvointikin? Eihän surullisuus läheisen menetyksestä ole verrattavissa mihinkään kausiflunssaan. Se ei ole poikkeama, jota kuuluisi selittää. Suru on hyvinvointimme toinen puoli. Eikä henkinen pahoinvointi ole sivuutettava seikka oli se sitten reaktio selkeään ärsykkeeseen tai tapahtumaan tai ei. Henkinen pahoinvointi on aina reaktio johonkin oli se sitten läheisen kuolema, yhteiskunnan epävarma tilanne, köyhyys, trauma tai lapsuuden vaikea kiintymyssuhde. Sen vuoksi normaalin ja patologisen rajanveto mielenterveysviestinnässä on ongelmallista. Miksi toinen reaktio nimetään normaaliksi ja toinen ei?

Kaikkivaltias normaali

Normaaliuden määrittely on mahdotonta, kuten oikeastaan mielenterveyden häiriöidenkin, sillä ne suhteutetaan aina vallitseviin odotuksiin ja normeihin, siis tähän määrittelemättömään normaaliuteen, joka on ennemminkin sopimus kuin mikään lääketieteellinen kategoria, vaikka termin käyttökonteksti olisikin lääketieteellinen. Normaaliudessa kiteytyvät kirjoittamattomat yhteiskunnan säännöt ja odotukset, sen hetken arvomaailma ja ihanteet. Ja normaaliudella on kaikki valta, sillä se määrittelee itse itsensä ja sulkee itsestään ulkopuolelle sen, mikä ei täytä odotuksia. Tämän näkee esimerkiksi siitä, että mielenterveyden häiriöt määritellään aina normaaliuden ja normaalina pidetyn yksilön perspektiivistä ja normaalius oletetaan yksilön tavoitteeksi niin elämässä kuin itsessä. Normaaliutta ei koskaan määritellä teksteissä, vaan tekstin yleisön odotetaan ymmärtävän sen merkitys ja myös hyväksyvän sen, mikä vahvistaa sitä, että normaalius mielenterveysviestinnässäkin on hiljainen sopimus, jonka tavoittelua meiltä kaikilta odotetaan.

Yksi tapa tarkastella normaaliuden kategoriaa on myös kiinnittää huomiota kaikkeen siihen, mitä siitä suljetaan ulkopuolelle. Psykiatriset luokittelujärjestelmät saavat enenevissä määrin uusia tautinimikkeitä ja lista mielenterveyden häiriöiksi luokitelluista käyttäytymisen, kokemisen ja tuntemisen tavoista kasvaa. Normaaliuden kategoria siis supistuu. Toisaalta joitain diagnostisia kriteerejä on myös hellitetty: esimerkiksi masennus diagnosoitiin herkemmin myös juuri läheistä surevalle henkilölle aiemmissa diagnoosiluokitteluissa, kun nykyään diagnostiset kriteerit ovat antaneet menettäneelle "suruajan", jonka sisällä ei diagnosoida masennusta.

Mikä sitten lopulta edes on normaalia? Normaaliudesta ei voi tyhjentävästi sanoa mitään, mutta eräänlainen yritelmä on katkelma THL:n mielenterveyden häiriöitä määrittelevästä tekstistä: Mielenterveyden häiriöksi ei lueta tavanomaisia reaktioita, jotka liittyvät arkielämään, kuten normaali surureaktio menetystilanteessa. Reaktioita normaaleihin elämän vastoinkäymisiin ei pidä nähdä sairautena.

Kiteytettynä normaali reaktio normaalissa tilanteessa on normaalia. Eli normaalia on olla normaali.

Lue lisää

Bear, A and Knobe, J (2016) Normality: Part descriptive, part prescriptive. Cognition 167/2017 pp. 25-37

Canguilhem, G 1978: On the Normal and the Pathological. D. Reidel Publishing Company: London

Crowe, M 2000: Constructing normal. A discourse analysis of the DSM-IV Journal of psychiatric and mental health nursing 7(1) pp. 69-77.

Foucault, M (1967) Madness and Civilization: A History of Insanity in the Age of Reason (transl. Howard, R) Routledge: London and New York

Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (2012) Kategoriat, kulttuuri ja moraali. Tampere: Vastapaino

Koski, K (2016) Discussing the Supernatural in Contemporary Finland: Discourses, Genres and Forums. Electronic Journal of Folklore, 2016, Vol.65 (65), p.11-36

Pietikäinen, P (2013) Hulluuden historia. Tallinna: Gaudeamus

Verhaeghe, P (2004) On being normal and other disorders. A manual for clinical psychodiagnostics. (transl. Jottkandt, S.) Other Press: New York

Wakefield, JC (2010) Misdiagnosing normality: Psychiatry's failure to address the problem of false positive diagnoses of mental disorder in a changing professional environment.Journal of mental health 19(4). pp. 337-351