Kyky voida hyvin

Millainen on ihanteellinen ihminen mielenterveyden näkökulmasta? Mielenterveyspuheessa ja -viestinnässä toistuvat merkitykset kyvyistä, taidoista, sinnikkyydestä ja joustavuudesta psyykkistä terveyttä tukevina ominaisuuksina. Kun puhumme tavoiteltavista ja ihanteellisista ominaisuuksista, tuotamme samalla ihanteellista ihmistä. Puhe mielenterveystaidoista ei ole ongelmatonta.

Mielenterveystaidot ja erilaiset kyvyt mielletään ominaisuuksiksi, jotka ylläpitävät mielenterveyttä ja ne liitetään nimenomaan psyykkisesti terveen ihmisen meriiteiksi. Mielenterveystaitoja ja mielenterveyteen liitettävää joustavuutta ja sinnikkyyttä nimitetään myös resilienssiksi. Suomen Mielenterveys ry kuvaa resilienssiä sitkeytenä, myönteisyytenä, tulevaisuudenuskona ja kykynä ymmärtää omia vaikutusmahdollisuuksiaan vaikeissakin vaiheissa.

Taidot suojaavat mielenterveyttä ja ovat toki tavoiteltavan arvoisia, mutta miten näitä taitoja saa? Mielenterveystaitojen opetteluun liitetään muun muassa itsetuntemuksen kehittäminen ja itsereflektio. Kauniita ja tavoiteltavia asioita sinällään.

Kun luen listoja erilaisista mielenterveystaidoista ja resilienssistä, en voi olla voimatta hiukan pahoin. Ne hetket, kun en ole jaksanut, ne ajat elämässäni, kun millään ei ole ollut mitään väliä, minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, millaisia taitoja minulla pitäisi olla. En väitä, että ajatus resilienssistä olisi jotenkin väärä tai siinä olisi mitään pahaa. On totta, että sinnikkyyttä, itsetuntemusta ja toimintakyvyn ylläpitoa voi oppia ja nämä ominaisuudet lisäävät psyykkistä hyvinvointia. Niitä harvoin vain oppii itsekseen ja resilientin ihmisen nostaminen jalustalle esimerkkinä psyykkisesti kärsiville on haitallista vertaamista ja vastakkainasettelua.

Terveystiedon kirja vuodelta Virtaa (2017) luonnehtii mieleltään tervettä ihmistä näin: Mieleltään terveellä ihmisellä on kuitenkin hyvä psyykkinen toimintakyky: hän pystyy selviytymään tavallisista työn, arjen ja ihmissuhteiden vaatimuksista mutta toipuu myös pettymyksistä ja vastoinkäymisistä, kriiseistäkin.

Tekstissä tehdään selkeää erottelua psyykkisesti terveen ja psyykkisesti ei-terveen ihmisen välille, mikä tuottaa myös moraalista merkitys, joka ulottuu asian lisäksi henkilöön. Terve ihminen näyttäytyy kyvykkäänä, kun taas psyykkisesti oireileva on kyvytön. Todellisuudessa mielenterveystaitoja ei opi tyhjiössä, ne kehittyvät lapsuudessa, merkityksellisissä ihmissuhteissa, kokemuksissa, mielenterveyden horjumisen yhteydessä ja yleensäkin vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Ne eivät ole sisäsyntyisiä ominaisuuksia, jotka kertovat jonkun ihmisen paremmuudesta tai huonommuudesta. Ne eivät myöskään ole jokaisen velvollisuus hankkia siinä vaiheessa, kun mielenterveys järkkyy tai jo ennen sitä. Jotkut taidot tulevat ainoastaan kokemuksen myötä. Esimerkiksi itsetuntemus on koko elämän kestävä prosessi.

Jos puhumme mielenterveyden resilienssistä kuin se olisi sisäsyntyinen tai itsekseen opeteltu ominaisuus, tuotamme eriarvoistavia merkityksiä. Ikään kuin huono-osaisuus, traumaattiset kokemukset ja pahoinvointi vain kuuluisivat joillekin. Ikään kuin jakautuisimme heikkoihin ja vahvoihin. Todellisuudessa turvallista ja tasaista elämää elänyt ihminen voi olla hyvinkin psyykkisesti terve, mutta resilienssi puuttuu, koska sitä ei koskaan ole tarvittu. Mielenterveysongelmia kokenut on todennäköisesti oppinut mielenterveystaitoja pakon edessä huomattavan määrän.

Kaikille pahoinvoiville, toipumisen tiellä oleville, ahdistuneille ja elämänhalun menettäneille en toivo nyt kahmalokaupalla resilienssiä. Toivon, että meidät kohdataan tavalla, joka luo uskoa ja luottamusta siihen, että meillä on merkitystä.